Viime yönä kokeilimme uutta nukkumisjärjestelyä. Mies nukkui Ukon kanssa kahdestaan toisessa huoneessa ja mama yksin toisessa. Tavoitteena tässä oli se, että tissien poissaolo näköpiiristä vaikuttaisi myönteisesti yöhäsläykseen. Tämä tuntuikin auttavan. Ipinöitä oli mutta ne mies sai rauhoitettua poikaa tassuttelemalla. Ihan ilman kauheaa ukonilmaa, joka seuraisi siitä, että mama olisi yrittänyt samaa.

Mama vaan ei ihan osannut nukkua. Kai siksi, että siitä on niin pitkä aika, kun sitä on saanut viimeksi tehdä yli kaksi tuntia putkeen. Ihme kyllä, mulla taisi jopa olla ikävä tuota ärsyttävää pikku herättelijää. Heräsin kolmelta, enkä saanut unta ennen kuin taas viiden aikaan. Olin hereillä, kun Ukko halusi syödä ensimmäisen kerran sitten puoli kahdentoista jälkeen, kello puoli neljä. Ukko on hylkinyt sekä tuttia, että pulloa ihan täyspainoisesti, mutta mies päätti taas yrittää, jälleen kerran ja lähti lämmittämään pulloa keittöön. Nälkä Ukolla oli jo kova, ja kuulin kuinka nälkäinen murina yltyi sekunneissa valtaisaan vihaiseen karjuntaan. Sitten karjunnan keskeltä kuului se, jota viime päivinä oltiin kovasti jo tapailtu. Se, mistä ei vielä ollut voinut mennä takuuseen. Se ensimmäinen ilmiselvä, selkeästi ilmoille huudettu ihana sana.

äiti!