Jopas sattui niin että tämä on ensimmäinen kerta sitten lauantain kun pääsen koneelle. Johtunee muutamastakin yhteensattumasta. Ensinnäkin se, että mies lähti koko viikon kestävälle työmatkalle jo sunnuntaina puolen päivän aikaan. Toisekseen se, että Veetus on päättänyt, että nukkuminen on aika lailla turha asia vauvan elämässä. Ei tässä mistään koliikista puhuta vaan siitä että välimaasto nukahtamisen ja nukkumisen välillä on vauvelille jokseenkin pelottava tahi muutoin ohitse pääsemätön alue. Vähän kuin rauha israelilaisille ja palestiinalaisille. Tai korkean paikan kammo. Tai maksakastike.

Mikä siinä nukkumisessa on niin vaikeaa? Pää tyynyyn ja perssilmä syrjälleen.

Mut kun ei. Ei siinä nukahtamisessa mitään vaikeaa ole, se voidaan tehdä vaikka sata kertaa päivässä. Mutta se, että ihan nukuttaisiin enemmänkin kuin 10 sekuntia - puoli tuntia, on vaikiaa. Yöuni, kun siihen asti päästään, sujuu jokseenkin paremmin; parin - kolmen tunnin syöttöväleillä. Mutta päivällä meillä on henkien taistoa parhaimmillaan.

Olen kokeillut kaikenlaista kapalosta eri asentojen kautta kohtumaiseen pesään mutta mikään konsti ei auta kuin yleensä juuri sen yhden kerran sillä hetkellä. Tänään se oli kolmen ja puolen tunnin taiston jälkeen vauvakeinu. Se antoi mamalle aikaa sen verran että sain kamat kasaan ja lähdimme anoppilaan mummon hoiviin jotta mama saa vähän levätä ja nukkua. Ei sielläkään kummemmin nukuttu, puolen tunnin pätkiä korkeintaan.

Urpo-Uunon pitäisi mun käsityksen mukaan nukkua tässä vaiheessa jotain 18 tuntia yössä. 1,8 tuntuisi olevan lähempänä meidän perheessä. Nyt tuo simahti tuohon kantoliinaan hikipunapääraivarin jälkeen. Monesti se raivoaa niin kauan että mun on otettava se pois kantoliinasta kun en voi huudattaa enempää. Onneksi kantoliina tepsi nyt suht nopean kikkanukkumisen etsimisen jälkeen. Ja onneksi mulla on niin ihana anoppi.

Vinkkejä vastaanotetaan mieluusti. Saa jopa neuvoa.