Synnytystuumoksia

Oltiin eilen synnytysvalmennuksessa. Ei siellä mitään puuskuteltu vaan kerrottiin asiapitoisesti mitkä ovat synnytyksen vaiheet, mitä kipulääkkeitä on saatavilla ja mistä sitä tunnistaa että synnytys on lähtenyt käyntiin. Teoriassa homma on kait hallussa niiltä osin kun sitä voi hallita. Itse uskon etten synnytystä suunnittele sen kummemmin koska koen hyvin vahvasti ettei se ole loppujen lopuksi minun käsissäni tai päätettävissäni. Riittää että tiedän vaihtoehdot ja ymmärrän mistä kätilö puhuu. Luonto hoitaa asioita kuitenkin ihan omalla tavallaan ja mähän olen Veetukselle vain tie tulla tähän maailmaan.

Synnytyksen henkinen puoli on sen sijaan hakusessa. Mies ei ole varma haluaako hän osallistua synnytykseen. Hän ei ole varma kestääkö katsella minua tuskissani huutamassa. Ymmärrän tämän toisaalta kyllä. Mies on meidän arjen varjelija, suojelija ja lammaskoira joka pitää lauman kasassa ja hyvävointisena. Kokee hyvin vahvasti olevansa kontrollissa ja vastuussa siitä että kaikki on hyvin. Tuolla hetkellä hänellä ei ole mitään saumaa vaikuttaa siihen mitä tapahtuu ja miten tapahtuu. Sitä joutuu vain seuraamaan vierestä pystymättä auttamaan tai viemään kipua pois.

Mutta mitä jos minä alan pelkäämään synnytystä sen takia että jään yksin tilanteessa jossa ihminen on haavoittuvaisempi kuin kenties koskaan? Mitä jos olen kivusta ihan pihalla eikä huoneessa ole yhtään turvallista henkilöä johon voin täysillä luottaa? Mitä jos loukkaannun siitä että jäin yksin ja se jää kaihertamaan mieltä?