Sanotaan, että kaikkia tuoreita äitejä yllättää se sitovuuden määrä, jonka pieni vauva tullessaan tuo. Muistan ajatelleeni asiaa ennen Ukon syntymää ja asetin itselleni oletusarvoksi kuvitelmissani sen, että tuo käärö varmastikin vaatii läsnäoloani ja palvelujani ihan koko ajan. Että tilauksessa oli pieni lordi jonka orjaksi olin vapaaehtoisesti itseni uhrannut. Ja että oman ajan oli tarkoituskin olla ihan kateissa aluksi. Mutta että kyllä sitä syödä ja vessassa ehtii käydä. Jos ei heti just sillä hetkellä, niin ainakin kohta. No tämä sitten pitikin paikkansa, enkä suuremmin yllättynyt tai pettynyt siihen, että oma elämä on nyt tässä, pienen pojan ympärillä.

Se, mikä mut yllätti, oli se, että jos lapsi on aktiivinen ja temperamenttinen, sitä voi ottaa päähän alkukuukausina se, ettei pysty liikkumaan itse eikä näkemään kunnolla mitä maailmalla on tarjota. Meidän piti kanniskella Ukkoa ihan jatkuvasti ja näytellä mitä kodilla oli tarjota. Sitten kun päivällä ei vielä oikein nukuttu, aktiiviaikaa oli todella paljon ja mä en ehtinytkään syödä tai käydä vessassa ilman että sillä aikaa hermostuttiin ihan täysin omaan avuttomuuteen. Ja olihan se raskasta. Mehän käytiin jopa vyöhyketerapiassa ihan vaan varmistamassa ettei kyse ole mahakivuista. Ei ollut, itku lakkasi aina sitten kun Ukko sai jotain kiinnostavaa näkemistä.

Kolmen kuukauden kohdalla asiat helpottuivat yhtäkkiä tosi paljon. Ukko otti ison kehitysharppauksen viikon sisään jolloin kädet alkoivat totella kunnolla tarttumista, ylävartalon sai nostettua kyynärpäänojaan ja mahallaan opittiin pyörimään eri suuntiin.  Yhtäkkiä sitä pystyi itse ohjaamaan omaa liikkumistaan aika paljonkin ja määrittelemään suuntaa jonne halusi katsella. Näkökin toimi. Ympäröivä elämä alkoi aueta omilla aisteilla jo niin paljon että Ukko pystyi viihtymään hetkiä leikkimatolla leluja tavoitellen sekä isin ja äidin sängyssä ihmeellistä kattokruunua katsellen.

Mua ei harmittanut jättää työyhteisöäni jäädessäni äitiyslomalle eikä mulla ole kiirettä sinne takaisin. Kyllä mä töitä ehdin vielä tehdä. Ja on mulla varmaan sitä omaa aikaakin joskus. Ei mua senkään tämänhetkinen puute niin ahdista. Toki sitä välillä tekisi mieli lähteä tyttöjen kanssa vähän rimpsalle ihan ilman aika- tai pumppurajoitteita. Yhtään kertaa en ole ollut ulkona koko kesänä. Senkin aika tulee. Toki mullakin on aamuja jolloin paahtoleivät ovat palaneet jo unessa ja väärä jalkakin koheltaa ekana sängystä ylös. Silloin joku ihan pieni vastoinkäyminen saattaa aiheuttaa armottoman ketutuksen joka vetää naaman norsun sille eikä vitsi luista. Mutta noita on vähemmän kuin hyviä päiviä, ihan selkeästi. Mä pystyn nauttimaan tästä tilanteesta tässä ja nyt, kaikessa vähäunisessa sitovuudessaankin. 

Meillä sen sijaan miehelle taisi tulla vauvan sitovuus suurempana yllätyksenä.  Mies harrastaa harrasteauton rakentamista, salilla käyntiä ja ampumista. Näille ei tunnu nyt löytyvän enää niin paljon aikaa mitä mies niihin haluaisi käyttää. Miehestä tuntuu ettei elämässä ole enää muuta kuin työtä ja vauvanhoitoa. Hän on olettanut ja odottanut että vauvan vaativin vaihe jo helpottaisi. Kyllä mies Ukkoa hoitaa mutta tällä hetkellä siitä puuttuu sellainen ilo, mikä vielä pari kuukautta sitten oli vahvasti läsnä. Nyt tilalla on velvollisuus, jonka suorittaminen näkyy olemuksesta. Ei aina, mutta monesti. Mieli tahtoo muihin puuhiin. Mä otan sen henkilökohtaisesti, vaikkei mun tarviskaan. Mun on vaan vaikea ymmärtää sitä, että nyt olis niin kiire tehdä muita juttuja. Vaikka ymmärränhän mä senkin, että niitä henkireikiä tarvitsee, ettei elämä tunnu pelkältä työltä ja vauvanhoidolta.

Miks mua ei sitten ahdista? Mun elämähän on nyt pelkästään sitä vauvanhoitoa. Ainakin mä muistan sen, miten alussa oli vielä rankempaa. Nyt on jo paljon helpompaa. Ja sitten mä muistan olla kiitollinen siitä että me yleensä ollaan saatu lapsi, sekään ei ole mikään itsestäänselvyys. Vielä terve sellainen. Musta sen voimakas luonne on myös hieno juttu. Ja sitten mulla ei taida olla niin vahvaa tarvetta niille henkirei’ille. Eikä vaativaa kodin ulkopuolista työtä josta pää täytyy saada nollattua. Eikä intohimoista suhdetta mihinkään harrastukseen. Tai sitten se maailmankuulu äidinrakkaus yhdistettyinä onnellisuushormoneihin peittoaa vain kaikki nuo tarpeet alleen tällä hetkellä niin ettei mikään mahdu siihen väliin.