Sen kunniaksi kirjoitin synnytyskertomuksen ylös.
Yö meni ihan mukavasti, heräsin yhden kerran vessaan ja toisen kerran närästykseen johon onneksi sain vielä lääkettä. Muuten nukuin ihan rauhallisesti.
Aamulla herään 10 vaille 6 siihen että labra tulee huoneeseen ottamaan minusta leikkausta varten tarvittavat verikokeet. Nousen sen jälkeen ylös ja katselen ulos ikkunasta sateiseen ja vielä pimeään säähän. Lähden suihkuun. Pesen hiukset ja saippuoin mahakumparettani moneen otteeseen. Ihana pyöreä vatsani joka on kova kuin kivi, täynnä Veetusta.
Suihkun jäkeen puen leikkauspaidan ja ihmettelen tukisukkien oikeaa pukemistapaa. Mies lähettää viestin että moottoritiellä on ruuhka, yrittää tulla niin pian kuin mahdollista. Ei kiirettä, mulle kerrottiin juuri että yksi hätäsektio on kiilannut edellemme.
Kätilö tulee leikkaamaan karvoja pois sektiokohdan tieltä. Mies saapuu paikalle. Otamme viimeisiä mahakuvia ja hihittelemme hermostuneina. Aika kuluu tosi hitaasti eikä meillä ole muuta aikataulua kuin se, että yleensä toinen sektio viivästyttää seuraavaa noin puolitoista tuntia. Milloin tämä hätäsektio on alkanut, emme tiedä.
Leikkaava lääkäri käy tervehtimässä juuri kun meillä on hiljainen hetki, makaan sängyllä ja mies lepuuttaa päätään sylissäni. Närästää ja janottaa mutta niihin ei ole luvassa apua ennen leikkausta. Mukava kätilöopiskelija Pirjo käy tervehtimässä ja kysymässä viime hetken tunnelmia. Jännittää mutta odottavalla, hyvällä tavalla. Ollaan valmiita vanhemmiksi.
Vihdoin hieman ennen kymmentä Pirjo tulee takaisin ja kertoo että nyt voidaan mennä. Lähdemme kävellen liikkeelle ja jännitys meinaa saada otetta. Tuntuu kuin kävelisi tuomiolle. Mies jätetään synnytysosaston kerrokseen saamaan leikkausvaatteet päällensä ja me jatkamme suoraan alimpaan kerrokseen leikkausosastolle. Henkilökunta toivottelee tervetulleeksi. Ensimmäinen toivottelija on lähes eläkeikäiseltä vaikuttava mummo. Samoin seuraava. Alkaa hirvittää. Olen näköjään ikärasisti.
Leikkurissa on paljon ihmisiä, joilla kaikilla on puuhaa liittyen sektiooni. Kuulen paljon eri suunnilta tulevia kysymyksiä ja yritän vastailla parhaani mukaan. Ihmisiä ja tapahtumaa on ihan liikaa. Yksi tilaa minulle sopivaa verta valmiiksi. Toinen laittaa jatkuvasti verenpainettani seuraavan mittarin käsivarteeni ja sykettäni seuraavan anturin sormeeni. Kolmas iskee molempiin kyynärvarsiini tippaletkut joihin laitellaan järkyttävät määrät tippapusseja. Neljäs valmistelee minua anestesialääkärin spinaalipuudutukselle ja pyytää istumaan taaempana ja olemaan paikallani. Puristamaan kädestään mikäli tuntuu siltä mutta liikkua ei saa. Pelottaa pelottaa pelottaa. Missä mies on?
Spinaalia aletaan laittamaan. Anestesialääkäri kertoo siitä rauhalliseen tahtiin mutta puhuu suomea niin murtaen etten meinaa saada jännitykseltäni selvää hänen sanoistaan. Vastailen lyhyesti, pelkään, että purskahdan itkuun jos joudun puhumaan pitkään enkä pysty keskittymään kyynelien pidättämiseen. Ympärillä pyörii varmaan seitsemän ihmistä täydessä touhussa. Liian monta, liian paljon äksöniä tälle mamalle. Spinaalia aletaan laittamaan. Hoitaja pitää kädestäni kiinni. Tunnen selässäni voimakkaan kipeän vihlaisun. Ulvaisen enkä mahda sille mitään että liikahdan vaistomaisesti ylöspäin. Hoitaja yrittää tukea minua paikalleen ja pyytää edelleen puristamaan kättään. Vihlaisuja tulee useampi ja alan tiristämään itkua. Varmaan enemmän kuitenkin käsillä olevan stressin takia.
Minua pyydetään menemään kyljelleni makaamaan, spinaali on nyt laitettu. Alan jo tuntea lämpöä vasemmassa jalassani ja samassa anestesialääkäri kertookin puudutuksen alkavan vaikuttaa niin. Olen nyt selälläni ja minulle laitetaan virtsakatetri. Mies saapuu saliin ja asettuu pääni taaksen istumaan. Hänellä on hassu vihreä suikka päässään. Naurattaisi jos ei itkettäisi niin paljon. Pelottaa edelleen. Kasvojeni eteen nostetaan sininen verho estämään näkymä leikkausalueelle. Sydänäänianturit kiinnitetään rintaani. Mies kysyy miltä nyt tuntuu. En vastaa mitään sillä tiedän että alan itkeä ihan hysteerisesti jos nyt yritän vastata hänelle jotakin. Mies taitaa tietää tämän ja tyytyy siihen etten vastaa. Minulle laitetaan happimaski ja yritän keskittyä hengittämään rauhallisesti. Kunhan saan kunnon henkäyksiä happea, en ainakaan ala voimaan pahoin tai pyörry. Mies suukottaa otsaani ja silittelee rauhoittavasti.
Leikkaava lääkäri tulee sisään saliin ja anestesialääkäri tekee kylmätestin nähdäkseen mihin asti puudutus on noussut. Olen rintaan asti puutunut, kuten pitääkin. Lääkäri tekee vielä tuntotestin pinseteillä. En tunne mitään. En jännitä kipua vaan stressaavaa yleistunnelmaa joka nyt tuntuu rauhoittuvan kun kaikilla ja kaikella on oma tehtävänsä ja paikkansa. Leikkaus voi alkaa.
Tunnen liikettä vatsassani mutten tunne kipua. Melko pian kuulen leikkaavan lääkärin sanovan: "kutsutaan Tikkanen paikalle". Kurkkuani kuristaa. Tämä ei voi tietää hyvää. Konsultoivan lääkärin pyytäminen paikalle tietää jotakin ongelmaa. Onko se Veetuksessa, ei kai vaan mitään sellaista? Onneksi lääkäri jo samassa kertookin verhon takaa että mulla on kohdussa kiinnikkeitä joita tämä lääkäri tulee avuksi katsomaan. Ei mitään vakavaa, eikä vauvaa koskevaa. Toinen naislääkäri saapuu paikalle ja leikkaus jatkuu. Mies sanoo näkevänsä peilin kautta että vatsani on jo auki. Samaa sanoo hoitaja pääni takana. Että nyt ei mene enää kauaa siihen kun vauva otetaan ulos. Minuutit tuntuvat tosi pitkiltä. Tunnen möyrimistä ja heilumista vatsassani.
Yhtäkkiä tunnen kuinka iso paino lähtee pois mahastani. Ennen kuin kukaan ehtii sanoa mitään, tiedän, että Veetus on nyt täällä. Se syntyi nyt!, sanon miehelle ja samassa kuulemme päättäväistä kovaäänistä parkunaa. Näen, kuinka vaaleanpunaista sinivarpaista Veetusta kannetaan sivupöydälle puhdistettavaksi. Mies pyydetään heti mukaan katsomaan kuka mahasta tuli. Katselen sivulle päin ja odotan että saan hänet syliini. Kätilö tulee näyttämään Veetusta. Hän on vielä alasti. Hän on niin pieni, sinertävä pikku otus joka huutaa kurkku suorana. Katson pientä ja kyyneleet valuvat. Hän on täällä.
Veetus viedään vielä takaisin sivupöydälle ja hänet kapaloidaan siellä lämpimiin peittoihin. Huuto lakkaa ja Veetus tuodaan rintani päälle. Pyydän miestä tukemaan kädellä etten vaan tiputa pientä. Veetus on ihan hiljaa ja silitän sen poskea. Se on uskomattoman pehmeä, ihan samettinen. En osaa sanoa oikein mitään. Silitän pehmeää poskea ja valutan liikutuksen kyyneleitä.
Kätilö, mies ja Veetus lähtevät ja jään leikkaussaliin. Olen rauhallinen. Kaikki on nyt hyvin. Loppuleikkaus kestää vielä noin tunnin. Kohdustani ommellaan kiinnikkeitä, jotka ovat alkaneet vuotamaan verta jonkin verran. Lisäksi kohdustani löytyy myooma. Aika menee hitaasti ja tuntuu että alan voida hieman pahoin. Saan siihen lääkettä ja jatkan hengitykseen keskittymistä. Mietin pientä vauvaamme ja tunnen suurta helpotusta ja onnea siitä että kaikki vaikutti olevan hyvin. Itku oli sen verran terhakka eikä mikään ollut viitannut mihinkään poikkeavaan.
Vihdoin kuulen sanan "suljetaan" ja leikkaus alkaa olemaan ohi. Konsultoinut erikoislääkäri tulee vielä kertomaan kiinnikkeistä ja myoomasta. Mitään estettä myöhemmille raskauksille ei kuitenkaan ole. Tuntuu tässä vaiheessa kaukaiselta ajatukselta mutta ymmärrän silti olla tyytyväinen että mahdollisuus on jatkossakin olemassa.
Minut siirretään heräämöön. Käytäntöön kuuluu että kohtua painellaan vartin välein voimakkaasti jotta sen supistuminen saadaan alkamaan. Yritän torkkua mutta tuon ja jatkuvan ympärilläni tapahtuvan liikenteen takia en onnistu. Vahtaan kelloa ja toivon puudutuksen ja morfiinin vaikutuksen häipyvän jotta pääsisin äkkiä vauvan ja miehen luo. Tiedän olevani kuitenkin niin tokkurassa että on parempi etten pääse vielä mihinkään. Olen horroksessa ja silmät menevät jatkuvasti kiinni vaikken unta oikein saakaan.
Mies tulee jossain vaiheessa käymään ja kertoo että kaikki on hyvin vaikka Veetus onkin joutunut avaruuslakanaan alhaisen ruumiinlämpönsä takia. Itkettää taas. Mies kertoo soittaneensa molemmille uusille mummuille ja kertoo että ovat olleet bondaamassa Veetuksen kanssa huoneessani. Mies oli jo syöttänytkin Veetusta ensimmäisen kerran. Mies ajetaan heräämöstä ulos ja jään taas yksin. Nilkat alkavat liikkumaan jo pikku hiljaa ja alan liikuttelemaan niitä jotta verenkierto vilkastuisi ja puudutus poistuisi nopeammin. Vihdoin kolmen jälkeen iltapäivällä minut kärrätään heräämöstä osastolle.
Mies odottaa huoneessani Veetus kapaloituna sylissään. Näky on niin ihana että alan taas vaihteeksi itkemään. Mies ojentaa Veetuksen syliini ja kätilöt jättävät meidät kolmistaan. Katselen ja silittelen Veetusta ja hän tuntuu heti ihan omalta. Meidän rakas poikamme on syntynyt.
