Leikkauspäivänä makasin koko päivän sängyn vankina morfiinihuuruissa enkä juuri pystynyt muuhun heräämöstä päästyäni kuin pitämään Veetusta kainalossa ja itkemään onnesta. Asentoa ei voinut muuttaa eikä sängystä voinut nousta. Veetuksella oli syntyessään alhainen verensokeri ja luovutetun äidinmaidon antaminen pullosta aloitettiin heti.
Seuraavana päivänä olin jo paremmin tolkuissani ja pääsin jo ylös sängystä. Pian kuitenkin iskivät järjettömän kovat jälkisupistukset jotka kaatoivat takaisin sängyn pohjalle. Haava oli vielä luonnollisesti tosi kipeä ja supistukset niin kovia että mies piti vauvaa toisella kädellä ja toista puristin minä tuskissani. Yritin hieman työntää tissiä makuultani Veetuksen suuhun mutta ei siitä oikein mitään tullut kun en osannut eikä maitoa tullut. Toinen päivä pullomaidolla.
Kolmannesta päivästä lähtien yritin akitiivisesti imettää. Sain paljon opastusta kätilöiltä. Raskaana ollessa mulle ei nousut esimaitoa rintoihin eikä sitä tullut edelleenkään...pullomaitoa. Alkoi jo vähän huolettaa imetyksen onnistuminen.
Neljäntenä päivän kuulin toisilta osaston äideiltä lypsykoneesta jolla maidonnousua voi stimuloida. Tähän asti Veetuksen stimulointi oli ollut aika heikkoa, kuka nyt kuivaa tissiä viitsii kauaa lutkuttaa? Mutta miksi kukaan kätilöistä ei ollut kertonut mulle tästä ihmekoneesta? Lypsin innolla moneen otteeseen päivän mittaan ja sain aina säälittävän lirun pullon pohjalle aikaiseksi. Jouduin mielestäni hieman puolustelemaan kätilöille lisämaidon hakuani. Tuntui, että tieto ei kulkenut kätilövuorolta toiselle. Se, mitä oli edellisen vuoron kätilön kanssa sovittu imetyksen edistymisen strategiasta, ei tavoittanut seuraavaa kätilöä ja hän saattoikin olla täysin eri mieltä asioista. Alkoi ahdistaa ja stressata. Toivoin pääseväni äkkiä kotiin jossa minun ei tarvitsisi puolustella ratkaisujani eikä kuunnella erään vanhemman kätilönkäyrän vit..kettuilua.
Viidentenä päivänä aamuvuoron kätilö oli mukava tapaus ja huuli väpättäen kerroin hänelle imetyshuolistani. Hän valoi uskoa ja sanoi että joskus maidon nousuun voi mennä kaksikin viikkoa ja että vauvan kanssa voi tehdä niin paljon muutakin. Että ei se imetys ole maailman tärkein asia, sitä nyt vaan kohkataan niin paljon. Lypsin aamupäivällä edelleen sen saman lirun. Päästiin kotiin lastenlääkärin tarkastuksen jälkeen ja tunne oli kuin olisi vankilasta päässyt. Join illalla lasin kaljaa ja houkuttelin Veetusta tissille. Rentouduin kotona kun paineet imetyksen onnistumisesta vähenivät kun mieskin tuki siinä että kasvaa se Veetus ihan hyvin korvikkeellakin.
Kuudentena päivänä kävin ostamassa rintapumpun ja lähes jokainen maitopullo aloitettiin ensin tissillä. Illalla kokeilin pumppua ja huomasin että maitomäärä oli kasvanut hieman siitä mitä sairaalassa sain irti. Join kaljaa ja aloin uskoa että tästä vielä noustaan. Vauvakin käyttäytyi rauhallisemmin kun stressi oli varmasti molemmilta poistunut.
Seitsemäntenä päivänä, eli tänään, olen ruokkinut lastani suurelta osin tissillä. Maitomäärä ei vielä riitä ahmatin tarpeisiin mutta hän suostuu jo mukisematta tissille ja viipyy siinä puolisen tuntia. On jopa tyytyväisenä nukahtanut imetyksen jälkeen muutaman kerran. Lisämaitoa annettu jos on siltä näyttänyt että sitä on tarvinnut. Join kaljaa.
Huomenna jatketaan tissin viitoittamalla tiellä. Kyllä tämä tästä. Mutta ah mitä stressiä koin sairaalassa, jossa luulisi saavan ymmärrystä ja tukea asiaan. Kotona maidon nousussa on tapahtunut viikonlopun aikana ihan huimasti verrattuna siihen mitä sille tapahtui sairaalassa vaikka lypsin suorastaan hampaat irvessä nänni lypsykoneen moottorissa asti.
Enää ei niin ahdista sotatarinat siitäkään kuinka kukin oli oman synnytyksensä jälkeen heti roiskaissut maidot ensin omalle vauvalleen ja sitten ruokkinut koko kylän orvot ja keskoset kunnes naapurin vasikka oli saanut loput ylijäämät.
